Ympäristöpsykologi tietää, missä ihminen viihtyy ja elpyy

Teksi ja kuva: Milla Tolonen Psykologian tohtori Kirsi Salosen eko- ja ympäristöpsykologian alaan kuuluva väitöskirja Kokonaisvaltainen luontokokemus hyvinvoinnin tukena hyväksyttiin vuosi sitten. Se oli luonteva etappi Salosen urapolulla, joka on kulkenut maanviljelyteknikon työstä 4H-neuvojaksi ja siitä ympäristöpsykologiaan erikoistuneeksi psykologiksi. Kiinnostus ihmisen ja luontoympäristön vuorovaikutukseen johdatti hänet Green Care Finland ry:n perustajajoukkoihin. Työ jatkuu yhä GC-laatutyön kirjan parissa oman ­asiantuntijatyön ohessa. – Oma luontosuhteeni kehittyi 1960-luvulla Valkeakoskella ja mökillä Pälkäneellä. Aikuisena muutin maalle Vesilahdelle, jossa asun yhä. Teen tutkijan työtäni kotoa käsin ja terapeutin työtä pääosin Vesilahdessa sisätiloissa ja luonnossa, Salonen kertoo.

Ahtautta vai eheyttämistä vaativaa?

Luontoyhteys on ihmisille erittäin tärkeää psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Salonen muistuttaa, että kaupunkiluonto voi olla hyvinvoinnin kannalta yhtä arvokasta kuin rakentamaton luonto, mutta vain tietyin ehdoin. Ensinnäkin luonnon tulee olla lähellä. – On tutkittu, että jos luonto sijaitsee yli 300 metrin päässä kotoa, sinne ei mennä ja hyvinvointivaikutukset jäävät saamatta. Tutkimusten mukaan kaupunkilaiset kokevat, että kaupunkiluonto ei nykyisellään riitä luontoyhteyden ylläpitämiseen. Metsän tuntua kaivataan ja ­viheralueille toivotaan vapautta. Jos sitä ei lähialueelta löydy, ajetaan autolla ulkoilemaan. –  On kiinnostavaa, että ympäristöpsykologiassa puhutaan kaupunkien ahtaudesta, mutta rakennussektorilla asiaa kutsutaan kaupunkirakenteen tiivistämiseksi ja jopa eheyttämiseksi, Salonen valottaa ajan ilmiötä.

Sanoilla luodaan mielikuvia

Sanojen voimasta kertoo myös rakentamattoman maan kutsuminen joutomaaksi, ikään kuin se olisi turhaa maata. Psykologisesta näkökulmasta se on kuitenkin juuri sitä aluetta, jota ihmiset voivat vapaasti ottaa haltuun liikkumalla omaehtoisesti. Hyvinvointihyötyjen kannalta on tärkeää, että ihmisen on mahdollista määritellä itse suhteensa lähiympäristöönsä. – Myös tiedolla voidaan vaikuttaa luontokokemukseen. Lahopuu viheralueella ärsyttää vähemmän, jos lahon merkityksestä kerrotaan kyltillä. Leikkaamaton nurmikko muuttuu hyönteisbaariksi kertomalla ­asiasta. Pienilläkin alueilla kerroksellisilla istutuksilla saadaan aikaan metsän tuntua. Viherympäristö, jossa polku kiemurtelee kasvillisuuden halki valon ja varjon vaihdellessa voi herättää toivon kokemuksia. Havainto liittyy suoraan Salosen tutkimuksiin. – Väitöskirjassani käsittelin luontoyhteyttä psykologisena määritelmänä. Luontoyhteydessä ollessaan ihmisen minuus jatkuu ympäristöön turvallisena ja sallivana, minuuden häiritsevät rajat katoavat. Yhteyden tilassa ihminen voi havaita jotain, mitä hän kokee sisäisesti. – Esimerkiksi puu voi herättää kokemuksen minän ja puun samankaltaisuudesta. Luonnossa ihminen pääsee prosessoimaan sisäisiä tuntemuksiaan, ja luonto toimii mielen elpymisen ja tervehtymisen mahdollistajana, Salonen tiivistää.

Puita, salaperäisyyttä ja suojaa tarvitaan

Säntillisesti hoidettu suorakulmainen viheralue ei ole hyvinvointivaikutuksiltaan paras mahdollinen. – Kulttuurimme on luonut trendin, joka näyttäytyy ympäristöpsykologin silmin tyhjänä tilana: pihat tyhjennetään puista, ­vihreää edustaa nurmikko ja nurkassa on trampoliini, mutta ei ihmisiä. Helppohoitoisuuden nimissä viheralueista voi tulla hyvinvoinnin kannalta vähämerkityksellisiä. – Luontoympäristössä olisi syytä olla myös isoja puita, mutkittelevia polkuja, pyöreitä tiloja ja salaperäisyyttä, eli luonnossa kulkija ei tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa paljastuu. Hyvään paikkakokemukseen tarvitaan riittävästi tilaa ja suojaa. Silloin ihmisen on mahdollista saada luonnosta mitä hän tarvitsee, Kirsi Salonen tietää.